Tiedätkö sen yhden kirjeen, joka varmaan jokaisella on.

Sen ihanan, jonka olet lukenut satoja kertoja uudestaan ja uudestaan.

Kuinka paperi on kulunut kyyneleistä ja sormien koskettelusta.

Niin kulunut, että lopulta ei tekstistä meinaa enää saada selvää ja paperi on repaleinen.

Ja se surettaa.

Minulla on tuollainen tunne, kun katson parhaiden arpieni haalistuvan ja hukkuvan vähemmän tärkeiden joukkoon.